Joukko hiljaisia kärsijöitä

Paikallishistoria: Pohjois-Karjalassa oli noin 5000 – 6000 sotaorpoa

Pohjois-Karjalan sotaorvot
Heikki Tarma
heikki.tarma@heikkitarma.fi

Suomen jatko- ja talvisodissa kaatui noin 85 000 suomalaista. Pohjois-karjalalaisia heistä oli arviolta 7 000. Monet kaatuneet sotilaat olivat naimisissa, joten lesket ja lapset joutuivat kantamaan sodan raskaimman kuorman. Näistä kaatuneitten omaisista, vaimoista ja etenkin lapsista, sotaorvoista, tuli sotiemme unohdettu ja hiljainen kärsijäjoukko.

Sotien päättymisen jälkeen sotaorpojen kohtaloa ei pidetty merkittävänä kansakunnan huolenaiheena, koska Suomen kansa eli suurissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa vaikeuksissa.

Suomessa päähuolena olivat 400 000 siirtolaisen asuttaminen, taloudellisen toimeliaisuuden kohottaminen ja ihmisten elinolosuhteiden palauttaminen edes siedettävälle tasolle. Sotilaiden ja kotirintamalla olleiden sotajärkytysten käsittelyä ei huomattu eikä osattu hoitaa.

Sotalesket saivat yhteiskunnalta avustusta, jos ymmärsivät sitä kysyä. Leskille annettiin mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin tai heitä avustettiin työvälineiden hankinnassa mutta vain hakemuksesta. Tämä mahdollisuus kerrottiin vasta sitten, jos ymmärrettiin kysyä avustusmahdollisuuksista.

Karkeasti arvioiden 5 000 – 6 000 Pohjois-Karjalan sotaorpojen ryhmä jäi lähes huomioitta. Heistä ei puhuttu julkisesti, kotipaikkakunnilla heistä vaiettiin, koulu tai yhteiskunta ei juuri huomioinut sotaorpoja eivätkä orpolapset voineet edes kotona purkaa ahdistustaan äideilleen.

Jotkut lapset kertoivat koulussa olevansa sotaorpoja ja asia oli jäänyt siihen. Toiset lapset, joiden perheiden toimeentulo oli heikko, saivat kouluavustusta ja sitä myöten sotaorpous oli tullut julki. Harvat kuitenkin muistavat, että heitä olisi mitenkään kiusattu sotaorpouden vuoksi.

Sotaorpojen iät vaihtelivat aivan syntymättömistä lapsista 15 ikävuoteen. Mitä vanhempi lapsi, sitä vaikeampi oli isän menettäminen. Vaikenemisen muuri oli vielä ehdottomampi, jos nuori leski löysi itselleen uuden puolison. Lasten ei annettu kysyä isästä mitään, sillä olihan kysymys myös arka äidille.

Sotaorpojen ongelmat ovat tulleet ilmi vasta viime aikoina, kun maahamme on perustettu sotaorpojen omia yhdistyksiä. Pohjois-Karjalan omaa sotaorpoyhdistystä ryhdyttiin perustamaan vuonna 2001. Joensuun luterilaisen seurakunnan seurakuntakeskukseen rovasti Aune-Inkeri Keijosen työhuoneeseen olivat kokoontuneet kolme henkilöä: Rovasti Aune-Inkeri Keijonen, Inkeri Ronkainen ja Jorma Mikkonen. Kaikki olivat sotaorpoja ja palaverissa he pohtivat, uskaltaisiko Joensuuhun perustaa oman sotaorpoyhdistyksen. Olisiko tällaiselle tarvetta ja kuinka sotaorvot suhtautuisivat asiaan?

Koska kokoontujat kokivat asian tärkeäksi, he päättivät kokeilla ja niin he ilmoittivat perustavan kokouksen koollekutsumisesta. Koollekutsujat ajattelivat, että jos he saavat kokoon 30 henkeä, yhdistys kannattaa perustaa.

Kun tieto kokouksesta tuli julki, alkoivat ihmiset soitella ja kysellä tarkemmin. Paikalle kokouspäivänä saapui sata kiinnostunutta kuulijaa.

Pohjois-Karjalan sotaorvot – niminen yhdistys perustettiin marsalkka Mannerheimin syntymä- ja samalla puolustusvoimien lippujuhlapäivänä 4.6.2001. Joensuun sotaorpoyhdistys oli ensimmäisiä sotaorpoyhdistyksiä, joita maahamme perustettiin. Yhdistyksen tarkoituksena oli koota yhteen maakunnan sotaorvot ja tukea heitä henkisesti.

Kun yhdistys oli perustettu, lapsuusmuistojen kerääminen alkoi tarkoituksena koota yhteiset muistot yhteen kirjaan. Tieto sotaorpoyhdistyksen perustamisesta aiheutti monien ihmisten lapsuus- ja nuoruusajan muistojen palautumisen tietoisuuteen.

Monta kertaa aviomies tai –vaimo oli se henkilö, joka ilmoitti yhdistykselle aviopuolisonsa sotaorpoudesta. Kaikki sotaorvot eivät itse uskaltaneet ottaa yhteyttä kertoakseen tarinaansa.

Asioiden surutyö ja vähittäinen käsittely alkoi noin 1 500 elossa olleella pohjois-karjalalaisella sotaorvolla. Muistot oli jätetty taka-alalle mutta nyt ne tulvivat jälleen muistiin.

Rovasti Aune-Inkeri Keijonen kertoi, että hän siskonsa kanssa ryhtyi avaamaan isän rintamalta vaimolle lähettämää 150 kirjeen kokoelmaa. Ensimmäistä kertaa he uskalsivat ryhtyä vaikeaan ja vaativaan isän kirjeiden lukemiseen ja sitä myöten oman isäkuvan rakentamiseen. Aune-Inkeri Keijonen kertoi tehneensä tuolloin, 67 –vuotiaana, surutyön isänsä kuoleman johdosta. Kirjeiden lukeminen oli raskas mutta myös vapauttava kokemus.

Esiin oli myös noussut muisto, kun häntä ei oltu päästetty isän hautajaisiin Pyhäselän hautausmaalle nuoren ikänsä vuoksi. Hän oli jäänyt itkemään Elsa –tädin syliin katsoessaan arkun katoamista mutkan taakse.

Aune-Inkeri Keijonen haluaa nyt kiittää isäänsä kauniilla sanoilla: ”Kiitos isä, isi, että elit! Kiitos, että annoit kaikkesi perheesi ja vapaan isänmaan puolesta!”

Kettuvaaralta kotoisin olevan Jorma Mikkosen muistot palautuivat myös lapsuuteen. Hän muisti selkeästi, kun he isän viimeisellä lomalla menivät polkupyörällä kaupunkiin, missä isä oli ostanut hänelle suuren puisen kuorma-auton. Hän muisti myös kaupunkireissun kotimatkalla, jolloin oli tullut ilmahälytys. Isä oli työntänyt pojan ojan pohjalle hypäten pojan päälle suojaamaan omaa kaksi -vuotiasta ainokaistaan.

Jorma Mikkosen muistikuva isän viimeisestä noususta kuorma-auton lavalle loman päättyessä, on säilynyt kirkkaana mielessä. Hän muisti hyvin, kuinka isän jalka nousi kevyesti lavan reunan yli ja lopuksi isä vilkutti pienelle pojalle. Siltä matkalta hän ei enää koskaan elävänä palannut.

Sota-ajasta Jorma Mikkonen muisti vielä ilmahälytykset ja sen, kuinka häntä vietiin puolen kilometrin päässä olevaan pommisuojaan. Jorma sanoo, että äiti oli varmaankin retuuttanut häntä kovalla vauhdilla vaaka-asennossa, koska hän muistaa niin selvästi, kuinka mustikkavarvut vilisivät silmien edessä.

Pohjois-Karjalan sotaorpojen kauniit ja joskus myös katkerat muistot on nyt kirjattu oman yhdistyksen kustantamaan kirjaan, missä ne muistuttavat meitä tietämättömiä noista pienistä julman sodan aiheuttamista sivujuonteista, jotka olivat jäädä unohdetuksi tarinaksi.

 

Lähteet: Erkki Kinnunen ja Kirsti Rautiainen (toim.) Vaiettu suru. Joensuu 2011. Sota-arkisto

Aune-Inkeri Keijonen, Jorma Mikkonen, Martti Varis.