TERVETULOA 1918 VILPPULAN VAIHE -OOPPERAKONSERTTEIHIN

Oopperakonserttien kiertue alkaa kantaesityksellä Liperin kirkossa perjantaina 1.6. klo 19 ja jatkuu Keuruun kirkossa sunnuntaina 3.6. klo 14 ja klo 19 alkavilla esityksillä. Maanantaina 4.6., joka on Marskin syntymäpäivä ja Puolustusvoimien lippujuhlapäivä, esitys on historiallisten tapahtumien keskeisellä paikalla Vilppulan kirkossa klo 19 liittyen myös Vilppulan seurakunnan 100 -vuotisjuhlallisuuksiin. Kiertue huipentuu Tampereen tuomiokirkossa pidettävään esitykseen tiistaina 5.6. klo 19.

Käsikirjoituksen on v. 2011 laatinut keuruulaissyntyinen Raimo Kallio-Mannila. Hänen naapureinaan asui 1930 – 1960 -luvuilla kymmenittäin henkilöitä, jotka olivat osallistuneet Vapaussodan taisteluihin. Hänen isänsä oli osallistunut 15-vuotiaana vapaaehtoisena mm. Länkipohjan kovaan koitokseen. Kirjoittaja liittyi 1990-luvun alussa sotahistorialliseen seuraan. Vänrikki Stoolin tarinoiden innoittamana runosuoni alkoi pulputa. ”Riimittelijä Jumalan armosta ja kävelevä sotahistoriallinen arkisto”, kuvaa häntä esityksen säveltäjä, karjalaiset runonlaulajasukujuuret omaava Paavo Joensalo ja musiikistaan hän kertoo löytyvän ”järeää tykitystä, harrasta uskonnollisuutta ja koskettavaa dramaattista lyriikkaa”.

Näyttelijä Lauri Sinkkosen juontamassa esityksessä kuvataan molempia osapuolia kunnioittavasti niiden – miesten osalta todellisten ja naisten osalta fiktiivisten – henkilöiden tuntemuksia, jotka Tampere – Vilppula – Haapamäki akselilla osallistuivat tapahtumiin.

Esityksen päähenkilöt ovat todellinen keuruulainen, valkoisten puolella taistellut talonpoika Lauri Aaltio ja fiktiivinen Tampereen pellavatehtaan tyttö ja punaisten lipunkantaja Helvi Suvinen, jotka Tampellan juhlatalolla pidetyissä iltamissa ihastuvat toisiinsa traagisin seurauksinKeskeiset historialliset muut roolihenkilöt konserttiversiossa ovat hallituksen valkoisten joukkojen ylipäällikkö Carl Gustav Emil Mannerheim, hänen adjutantikseen ylenevä taiteilija Akseli Gallen-Kallela, metsäteollisuuspatruuna Gösta Serlachius Mäntästä, lapualainen talonpoika, valkoisten konekivääriampuja Vihtori Kosola, punaisen joukko-osaston johtaja Tuomas Hyrskymurto, Lapuan suojeluskunnan päällikkö, sähköyhtiön isännöitsijä Matti Laurila sekä läpimurtojoukkoja Tampereella johtanut luutnantti, lehtimies Eljas Erkko. Käynnistymisvaiheessa olevaa Lotta Svärd -aatetta edustaa esityksessä fiktiivinen sairaanhoitaja Kerttu Kotila.

Tapahtumat liikkuvat Tampereen asemalta Suinulan kautta Keuruun kansallispirtille, Haapamäen asemalle, Pekkalan kartanolle ja käänteentekeviin taisteluihin Vilppulan sillan ja kirkon ympäristöön, palaten sitten Tampereelle valtaukseen ja sitä seuraaviin päiviin.

Esityksen solistit, sopraano Reetta Haavisto, mezzosopraano Malin Döragrip, tenori Marko Nuutinen baritoni Antti Pakkanen, ja basso Matti Turunen ovat Sibelius-Akatemiassa valmistumisvaiheessa olevia valovoimaisia oopperalaulajia, joista useimmat ovat joko debytoineet Suomen Kansallisoopperassa tai tulleet palkituiksi kotimaisissa laulukilpailuissa. Heitä säestää yli kymmenhenkinen ammattitaitoinen kamariorkesteri nuoren kapellimestarin, Haapavedeltä kotoisin olevan Janne Jääskelän johdolla.

Kiertueen tuottaa v. 2007 Liperissä perustettu yleishyödyllinen yhdistys Eettisesti Innovatiiviset Kulttuurin Uudistajat EIKU ry ( www.eikury.com ), jonka perustarkoitus on nostaa lupaavia kulttuurikykyjä siivilleen tuottamalla eettisen arvopohjan omaavia musiikkidraamoja yhteistyössä kulttuurialan oppilaitosten opiskelijoiden kanssa. Kiertuetta tukevat esityspaikkakuntien seurakunnat, kaupungit sekä lukuisat yhteisöt ja yritykset. Suojelijat: Valtioneuvos Riitta Uosukainen Imatra ja ministeri Kalevi Kivistö Espoo.

Lisätietoja: Tuottaja Paavo Joensalo ( paavo.joensalo@pp.inet.fi )  p. 0400 838 268 

www.eikury.com

Joukko hiljaisia kärsijöitä

Paikallishistoria: Pohjois-Karjalassa oli noin 5000 – 6000 sotaorpoa

Pohjois-Karjalan sotaorvot
Heikki Tarma
heikki.tarma@heikkitarma.fi

Suomen jatko- ja talvisodissa kaatui noin 85 000 suomalaista. Pohjois-karjalalaisia heistä oli arviolta 7 000. Monet kaatuneet sotilaat olivat naimisissa, joten lesket ja lapset joutuivat kantamaan sodan raskaimman kuorman. Näistä kaatuneitten omaisista, vaimoista ja etenkin lapsista, sotaorvoista, tuli sotiemme unohdettu ja hiljainen kärsijäjoukko.

Sotien päättymisen jälkeen sotaorpojen kohtaloa ei pidetty merkittävänä kansakunnan huolenaiheena, koska Suomen kansa eli suurissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa vaikeuksissa.

Suomessa päähuolena olivat 400 000 siirtolaisen asuttaminen, taloudellisen toimeliaisuuden kohottaminen ja ihmisten elinolosuhteiden palauttaminen edes siedettävälle tasolle. Sotilaiden ja kotirintamalla olleiden sotajärkytysten käsittelyä ei huomattu eikä osattu hoitaa.

Sotalesket saivat yhteiskunnalta avustusta, jos ymmärsivät sitä kysyä. Leskille annettiin mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin tai heitä avustettiin työvälineiden hankinnassa mutta vain hakemuksesta. Tämä mahdollisuus kerrottiin vasta sitten, jos ymmärrettiin kysyä avustusmahdollisuuksista.

Karkeasti arvioiden 5 000 – 6 000 Pohjois-Karjalan sotaorpojen ryhmä jäi lähes huomioitta. Heistä ei puhuttu julkisesti, kotipaikkakunnilla heistä vaiettiin, koulu tai yhteiskunta ei juuri huomioinut sotaorpoja eivätkä orpolapset voineet edes kotona purkaa ahdistustaan äideilleen.

Jotkut lapset kertoivat koulussa olevansa sotaorpoja ja asia oli jäänyt siihen. Toiset lapset, joiden perheiden toimeentulo oli heikko, saivat kouluavustusta ja sitä myöten sotaorpous oli tullut julki. Harvat kuitenkin muistavat, että heitä olisi mitenkään kiusattu sotaorpouden vuoksi.

Sotaorpojen iät vaihtelivat aivan syntymättömistä lapsista 15 ikävuoteen. Mitä vanhempi lapsi, sitä vaikeampi oli isän menettäminen. Vaikenemisen muuri oli vielä ehdottomampi, jos nuori leski löysi itselleen uuden puolison. Lasten ei annettu kysyä isästä mitään, sillä olihan kysymys myös arka äidille.

Sotaorpojen ongelmat ovat tulleet ilmi vasta viime aikoina, kun maahamme on perustettu sotaorpojen omia yhdistyksiä. Pohjois-Karjalan omaa sotaorpoyhdistystä ryhdyttiin perustamaan vuonna 2001. Joensuun luterilaisen seurakunnan seurakuntakeskukseen rovasti Aune-Inkeri Keijosen työhuoneeseen olivat kokoontuneet kolme henkilöä: Rovasti Aune-Inkeri Keijonen, Inkeri Ronkainen ja Jorma Mikkonen. Kaikki olivat sotaorpoja ja palaverissa he pohtivat, uskaltaisiko Joensuuhun perustaa oman sotaorpoyhdistyksen. Olisiko tällaiselle tarvetta ja kuinka sotaorvot suhtautuisivat asiaan?

Koska kokoontujat kokivat asian tärkeäksi, he päättivät kokeilla ja niin he ilmoittivat perustavan kokouksen koollekutsumisesta. Koollekutsujat ajattelivat, että jos he saavat kokoon 30 henkeä, yhdistys kannattaa perustaa.

Kun tieto kokouksesta tuli julki, alkoivat ihmiset soitella ja kysellä tarkemmin. Paikalle kokouspäivänä saapui sata kiinnostunutta kuulijaa.

Pohjois-Karjalan sotaorvot – niminen yhdistys perustettiin marsalkka Mannerheimin syntymä- ja samalla puolustusvoimien lippujuhlapäivänä 4.6.2001. Joensuun sotaorpoyhdistys oli ensimmäisiä sotaorpoyhdistyksiä, joita maahamme perustettiin. Yhdistyksen tarkoituksena oli koota yhteen maakunnan sotaorvot ja tukea heitä henkisesti.

Kun yhdistys oli perustettu, lapsuusmuistojen kerääminen alkoi tarkoituksena koota yhteiset muistot yhteen kirjaan. Tieto sotaorpoyhdistyksen perustamisesta aiheutti monien ihmisten lapsuus- ja nuoruusajan muistojen palautumisen tietoisuuteen.

Monta kertaa aviomies tai –vaimo oli se henkilö, joka ilmoitti yhdistykselle aviopuolisonsa sotaorpoudesta. Kaikki sotaorvot eivät itse uskaltaneet ottaa yhteyttä kertoakseen tarinaansa.

Asioiden surutyö ja vähittäinen käsittely alkoi noin 1 500 elossa olleella pohjois-karjalalaisella sotaorvolla. Muistot oli jätetty taka-alalle mutta nyt ne tulvivat jälleen muistiin.

Rovasti Aune-Inkeri Keijonen kertoi, että hän siskonsa kanssa ryhtyi avaamaan isän rintamalta vaimolle lähettämää 150 kirjeen kokoelmaa. Ensimmäistä kertaa he uskalsivat ryhtyä vaikeaan ja vaativaan isän kirjeiden lukemiseen ja sitä myöten oman isäkuvan rakentamiseen. Aune-Inkeri Keijonen kertoi tehneensä tuolloin, 67 –vuotiaana, surutyön isänsä kuoleman johdosta. Kirjeiden lukeminen oli raskas mutta myös vapauttava kokemus.

Esiin oli myös noussut muisto, kun häntä ei oltu päästetty isän hautajaisiin Pyhäselän hautausmaalle nuoren ikänsä vuoksi. Hän oli jäänyt itkemään Elsa –tädin syliin katsoessaan arkun katoamista mutkan taakse.

Aune-Inkeri Keijonen haluaa nyt kiittää isäänsä kauniilla sanoilla: ”Kiitos isä, isi, että elit! Kiitos, että annoit kaikkesi perheesi ja vapaan isänmaan puolesta!”

Kettuvaaralta kotoisin olevan Jorma Mikkosen muistot palautuivat myös lapsuuteen. Hän muisti selkeästi, kun he isän viimeisellä lomalla menivät polkupyörällä kaupunkiin, missä isä oli ostanut hänelle suuren puisen kuorma-auton. Hän muisti myös kaupunkireissun kotimatkalla, jolloin oli tullut ilmahälytys. Isä oli työntänyt pojan ojan pohjalle hypäten pojan päälle suojaamaan omaa kaksi -vuotiasta ainokaistaan.

Jorma Mikkosen muistikuva isän viimeisestä noususta kuorma-auton lavalle loman päättyessä, on säilynyt kirkkaana mielessä. Hän muisti hyvin, kuinka isän jalka nousi kevyesti lavan reunan yli ja lopuksi isä vilkutti pienelle pojalle. Siltä matkalta hän ei enää koskaan elävänä palannut.

Sota-ajasta Jorma Mikkonen muisti vielä ilmahälytykset ja sen, kuinka häntä vietiin puolen kilometrin päässä olevaan pommisuojaan. Jorma sanoo, että äiti oli varmaankin retuuttanut häntä kovalla vauhdilla vaaka-asennossa, koska hän muistaa niin selvästi, kuinka mustikkavarvut vilisivät silmien edessä.

Pohjois-Karjalan sotaorpojen kauniit ja joskus myös katkerat muistot on nyt kirjattu oman yhdistyksen kustantamaan kirjaan, missä ne muistuttavat meitä tietämättömiä noista pienistä julman sodan aiheuttamista sivujuonteista, jotka olivat jäädä unohdetuksi tarinaksi.

 

Lähteet: Erkki Kinnunen ja Kirsti Rautiainen (toim.) Vaiettu suru. Joensuu 2011. Sota-arkisto

Aune-Inkeri Keijonen, Jorma Mikkonen, Martti Varis.

Vaiettu suru-kirjan tilaus

Vaiettu suru-kirjaa voi tilata
Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry:n rahastonhoitaja Raili Mastolalta, s-posti: raili@mastola.fi, p. 050 5241948 tai osoitteesta: Raili Mastola, Kohotie 7, 80170 Joensuu.

Kirjaa on myytävänä myös Joensuussa, Carelicumissa, Koskikatu 5.
Uuden painoksen hinta on 30 €.
Postituskulut joudutaan luonnollisesti lisäämään hintaan.

Tiedote

Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry.

Vertaistukiryhmä kokoontuu 16.2. klo 14 Joensuun ev.lut.srk.keskuksessa.
Seuraavat kerrat 15.3, 12.4 ja 10.5.

Virkistysloma Huhmarissa 14. – 19.5.2012. Lisätietoja ja hakemuslomakkeita sihteeriltä, p. 050-3514842. Lomakkeet palautettava 13.3. mennessä.

Vuosikokous 26.2. klo 13 Joensuun ev.lut. srk.keskuksessa. Kokouksen alussa kirjailija Heikki Tarma kertoo aiheesta ”Joensuun katuja ja kortteleita”.
Tervetuloa!

Everstiluutnantti Jouni Mattilan tervehdys

PUOLUSTUSVOIMAIN POHJOIS-KARJALAN ALUETOIMISTON PÄÄLLIKÖN, EVERSTILUUTNANTTI JOUNI MATTILAN TERVEHDYS VALTAKUNNALLISILLA KAATUNEITTEN OMAISTEN LIITON HENGELLISILLÄ JA KULTTUURIPÄIVILLÄ JOENSUUSSA 2.10.2011 KLO 14.00

Kunnioitetut sotalesket, sotaorvot, sotiemme veteraanit, Kaatuneitten Omaisten liiton herra puheenjohtaja, arvoisa rouva ylijohtaja, juhlan järjestävien yhdistysten (Joensuun Kaatuneitten Omaiset ry, Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry) puheenjohtajat, hyvä juhlayleisö!

Minulla on Pohjois-Karjalan Aluetoimiston päällikkönä, maakuntamme sotilaallisena aluehallintoviranomaisena ja Pohjois-Karjalan puolustuksen suunnittelusta ja tarvittaessa myös puolustuksen johtamisesta vastaavana sotilasalueen komentajana kunniatehtävä tuoda tänne Kaatuneitten Omaisten liiton hengellisten ja kulttuuripäivien pääjuhlaan puolustusvoimien ja erityisesti meidän Pohjois-Karjalan Aluetoimistossa ja Pohjois-Karjalan Prikaatissa Kontiorannassa palvelevan henkilöstön tervehdys. Pääosalla teistä oli tänään mahdollisuus käydä lounaalla tuossa kauniissa varuskunnassamme, toivottavasti käyntinne oli mieluisa tiukasta aikataulustanne huolimatta!

Hyvä juhlayleisö

Tuon teille terveiset puolustusvoimista, jossa valmistaudutaan sotiemme jälkeisen ajan suurimpaan johtamisjärjestelmän ja koko organisaation muutokseen. Kuten olette mediasta kuulleet olemme siirtymässä nykyisestä viisiportaisesta kolmiportaiseen johtamisjärjestelmään. Kuten on kerrottu se tarkoittanee ainakin nykyisten neljän sotilasläänin esikunnan lakkauttamista ja mahdollisesti niiden tehtävien siirtämistä, pääosin juuri edustamilleni aluetoimistoille ja osin varmaan myös joukko-osastoille. On myös kerrottu, että esim. joukko-osastoja supistetaan vastaamaan paremmin tulevia varusmiesikäluokkia, jotka pienenevät merkittävästi seuraavien neljän vuoden aikana, 33 000:sta lähes 29 000:een. Pääsyy supistuksille ei ole kuitenkaan edellä mainittu, vaan niukkenevat resurssit eli raha, onhan hallitusohjelmassa puolustusvoimille linjattu noin 200 milj. euron supistukset, ja kun siihen lisätään muut henkilöstö- ja materiaalihankintojen kustannusten noususta aiheutuvat kasvupaineet, puhutaan ainakin noin 500 milj. euron säästövelvoitteista tämän hallituskauden aikana. Uudistukset ovat väistämättömiä, mutta mielestäni samalla myös tarpeellisia – puolustusvoimissa on elettävä ajan hengessä, ja varsinkaan yli varojemme emme voi elää!

Joudumme ilmeisesti aikaistamaan suunniteltua muutoksen täytäntöönpanoa (joka oli tarkoitus toteuttaa 1.1.2016 mennessä). Sopeuttamistoimet käynnistyvät jo ensi vuoden alussa, aloitamme supistamalla päivittäisiä toimintojamme, eli vähentämällä varusmiesten maastovuorokausia ja reservin kertausharjoituksia. Merkittävää on, että varsinainen rakenneuudistus (joukko-osastojen lakkauttamiset ml) toteutettaneen jo vuosina 2013 ja 2014. Mitä se tarkoittaa sitten Pohjois-Karjalassa ja muissa maakunnissa, (joissa nyt sijaitsee pv:n esikuntia, laitoksia, joukko-osastoja, varikkoja ja varastoalueita). Aika näyttää – en ryhdy edes arvailemaan lopputulosta – lopullinen päätösvalta tässä asiassa on poliitikoilla. Noita päätöksiä toivotaan tehtävän kuitenkin viimeistään jo ensi kesänä, jotta päätetyille toimenpiteille jäisi riittävästi aikaa. Oleellista on, ettei puolustusvoimien päätehtäviä tulla muuttamaan, eikä yleisestä asevelvollisuudesta tulla luopumaan. Näin säilytämme kriisien ennaltaehkäisykyvyn, mutta samalla myös uskottavan puolustuskyvyn pahimman päivän varalle.

Mitä tuleva uudistus merkitsee puolustusvoimien ja esim. eri reserviläis- ja maanpuolustusjärjestöjen välisessä yhteistoiminnassa, myös teidän Kaatuneitten Omaisten liiton ja Sotaorpojen suuntaan. Hyvän yhteistyön jatkuminen turvataan sillä, että puolustusvoimat on tulevaisuudessakin läsnä jokaisessa maakunnassa. Uskon ja toivon, että meillä aluetoimistoilla on jatkossa nykyistä vielä merkittävämpi rooli tuon yhteistyön tekijänä. Olen varma että tulette saamaan sen tuen puolustusvoimilta, jonka olette tähänkin saakka toimintaanne saaneet! Tämän tapahtuman tukeminen oli meille myös kunniatehtävä, jolla maksamme teille hitusen kunniavelkaamme. (Puheessa otin vastaan myös ylijohtaja Elli Aaltosen juhlapuheessaan peräänkuuluttaman Sotaorpojen perinnön siirtämisestä nuoremmille sukupolville – lupasin että ainakin PKARPR:ssa tehdään näin varusmiesten osalta – käytännön toimet sovitaan Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry:n puhjoht Aune-Inkeri Keijosen kassa rinnan/osana veteraanityötä).

Hyvät kuulijani

Muutokset ovat jatkuvia koko yhteiskunnassa, niin myös puolustusvoimissa. Nämä muutokset eivät kuitenkaan ole sellaisia kuin mitä te, hyvät kaatuneitten omaiset ja sotaorvot aikanaan koitte! Te menetitte ikuisiksi ajoiksi sodan ajan puolustusvoimissa tai kotirintamalla palvelleen isänne, äitinne, lapsenne, omaisenne, rakkaat lähimmäisenne, ne jotka puolustivat itsenäisyyttämme ja tätä rakasta isänmaatamme antamalla uhriksi oman henkensä. Ne raskaat kokemukset ovat seuranneet teitä koko elämänne ajan, vaikka pääosa teistä onkin selviytynyt elämässä eteenpäin todella hyvin, olette menestyneet työssä ja elämässä muutoinkin, olette rakentaneet tämän maan maailman menestyneimpien ja osaavimpien kansakuntien joukkoon. Kokemianne kärsimyksiä, sitä surua, ikävää ja yksinäisyyttä, ei voi verrata mihinkään nykypäivän nuoremman sotaa kokemattoman sukupolven ongelmiin. Onhan omien vanhempien tuki ja turva jokaiselle ihmiselle, varsinkin lapselle ja nuorelle – kuten te olitte tuolloin talvi- ja jatkosodan aikana ja niitä seuranneina vuosina – yksi tärkeimpiä, elämää eheyttävä ja elämässä eteenpäin kantavia voimia, niin iloissa kuin suruissa, teiltä monelta se tuki ja turva puuttui.

Me puolustusvoimissa nuoria miehiä ja nykyään myös naisia varusmiespalveluksessa kouluttavat koemme, omalla tavallamme pienessä mittakaavassa, tuon saman asian. Moni meille asepalvelukseen tuleva nuori on menettänyt vanhempansa huumeiden käytön, alkoholismin, muiden epäterveiden elämäntapojen, avioerojen – siis särkyneiden perheiden takia. Noissa perheissä lapset on usein jätetty heitteille – oman onnensa varaan. He ovat vaarassa syrjäytyä, elleivät he saa mahdollisuutta esim. varusmiespalveluksessa osoittaa omaa osaamistaan – se on monelle heistä viimeisiä mahdollisuuksia onnistua ja päästä yhteiskunnan hyväksymäksi täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Onneksi onnistummekin siinä työssä monta kertaa erinomaisen hyvin!

Varusmiehelle omien lähimmäisten, siis äidin ja isän, tuki palveluksen aikana on tärkeämpi kuin monesti uskommekaan. Valmiusyhtymässämme Karjalan Prikaatissa asiaa tutkittiin varusmiesten loppukyselyissä, siis noin viikkoa ennen kotiutumista. Nuorilta kysyttiin ketkä olivat heille varusmiespalveluksen ajan ongelmatilanteissa (palvelus/siviilielämä) tärkeimpiä henkilöitä, joiden apuun he niissä tilanteissa tukeutuivat. Ylivoimaisesti tärkein ihminen heille oli ollut äiti, sitten isä ja seuraavana sisaret. Vasta sen jälkeen tulivat joukko-osaston sosiaalikuraattori ja sitten sotilaspastori. Viimeisessä ”korissa” olimme me sotilaat; komppanian päälliköt, vääpelit ja kouluttajat.

Kotijoukkojen tuki on siis tärkeä myös nykynuorelle, vaikka he kenties toista ”esittävät”. Väitteet etteivät vanhemmat välitä nuorten tekemisistä ja tue heitä, ei koske ainakaan varusmiespalveluksen suorittavien nuorten vanhempia. Todettakoon siitä yhtenä esimerkkinä prikaatin heinäkuun saapumiserän valatilaisuus elokuun lopulla, osallistuihan siihen noin 3200 omaista. Kun valan vannoneita/vakuutuksen tehneitä oli 624, tekee se viisi omaista per nuori.

Nämä edellä kuvaamani asiat korostavat sitä miten tärkeä meille kaikille on se lähimmäisen (isän tai äidin tai jonkun muun lähimmäisen kuten teillä hyvät kaatuneitten omaiset on ollut) välittäminen ja huolenpito, oli sitten sota, sodan jälkitila tai syvä rauhan aika, jossa nyt elämme.

Arvoisa juhlayleisö

Näillä sanoilla haluan omasta ja puolustusvoimien puolesta toivottaa Kaatuneitten Omaisten liitolle ja kaikille sen jäsenyhdistyksille aktiivisia toiminnan vuosia ja mitä parhainta menestystä arvokkaassa työssänne!

Samalla haluan vielä onnitella Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry:n johtoa ja yhdistyksen koko jäsenistöä 10 -vuotisjuhlavuotenne johdosta, jota vietitte virallisesti tuolloin 4.6.!

Pidetään toisistamme, lähimmäisistämme ja vähän vieraimmistakin ihmisistä hyvää huolta!

Oikein hyvää syksyä teille kaikille! Kiitos!

Pohjois-Karjalan Aluetoimiston päällikkö, Everstiluutnantti Jouni Mattila, puh 0299 434 140

Kaupunginjohtaja Kari Karjalaisen tervehdys

Kaupunginjohtaja Kari Karjalaisen tervehdys Kaatuneitten Omaisten ja sotaorpojen hengellisten ja kulttuuripäivien pääjuhlassa Joensuussa, Carelia-salissa, 2.10.2011

Kunnioitetut Kaatuneitten omaiset, sotalesket, sotaorvot ja koko veteraanisukupolvi! Hyvä juhlaväki!

Minulla on ilo ja kunnia sotaorvon poikana tervehtiä Teitä Joensuun kaupungin puolesta tässä tärkeässä isänmaallisessa juhlassa. Samalla haluan onnitella Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry.tä, joka on marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä ja Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6.2011 täyttänyt 10 vuotta ja vastannut näiden valtakunnallisten juhlien järjestelyistä. Myös yhdistyksenne julkaisema, perjantaina painosta tullut uunituore kirja ”Vaiettu suru”, joka koostuu pohjois-karjalaisten sotaorpojen elämänkohtaloista, on onnittelun ja kiitoksen arvoinen! Se on tärkeä osa tämän maakunnan ja koko Suomen itsenäisyyden ajan elävää historiaa.

Kun viime sotiemme itsenäisyystaisteluissa menetti henkensä yli 90.000 suomalaista ja sotaleskiksi jäi noin 30.000 naista ja sotaorvoiksi reilut 50.000 lasta, se ei ole voinut olla vaikuttamatta monen sukupolven elämään ja suomalaiseen identiteettiin. Itsenäisyydestämme on maksettu kova hinta. Mutta sota-ajasta ja sen jälkeisistä vuosista meillä on myös paljon hyvää opittavaa, jota tarvitaan erityisesti näinä päivinä. Vertaistuki ja lähimmäisapu oli välttämätön ja tavallaan itsestäänselvyys, jotta voitaisiin selvitä päivä kerrallaan eteenpäin. Nyt se on vähintään yhtä tarpeellista ja kunnioitettavaa. Eri järjestöt ja vapaaehtoiset lähimmäispalveluiden tukijoukot tekevät mittaamattoman arvokasta työtä tässä yhteiskunnassa. On merkillepantavaa, että tuossa naapurissa, Joensuun urheilutalolla, vietetään juuri tähän samaan aikaan Vanhusten päivän valtakunnallista pääjuhlaa, jossa on otsakkeena koko viikon teema: ”Vapaaehtoisuus voimana” – ja alkulauluna ”Arvon mekin ansaitsemme”!

Nuoria tarvitaan vanhemman sukupolven rinnalle matkakumppaneiksi, niin kuin sotaorvot ovat tulleet sotaleskien ja veteraanien rinnalle työtä jatkamaan ja olemaan siltana omiin lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa. Yhteiskunnassa kaikki tarvitsevat toinen toisiaan ja antaessaan jokainen myös saa jotakin uutta näkökulmaa ja tuoretta voimaa arjen keskelle.

Toivon sydämestäni, että myös Kaatuneitten Omaisten Liitto, joka täyttää vuonna 2015 70 vuotta, jaksaa toimia sotaleskien, sotaorpojen, kaikkien kaatuneitten omaisten ja veteraanisukupolven yhdyssiteenä ja suuntautua suunnitelmiensa mukaisesti myös kansainväliseen työhön maailmassa, jossa sodan melskeissä syntyy jatkuvasti uusia sotaorpoja ja hajonneita perheitä. Te, jos kuka tiedätte, mitä merkitsee se, ettei veljeä – tai sisarta – jätetä yksin!

Seppelpartion lähettäminen Joensuun kirkossa 2.9.2011

Seppelpartion lähettäminen Joensuun kirkossa 2.9.2011 klo 10 Kaatuneitten Omaisten ja sotaorpojen valtakunnallisten hengellisten ja kulttuuripäivien juhlamessussa

Rakkaat Kaatuneitten Omaiset, sotalesket ja sotaorvot, sotalapset, lotat, veteraanit ja kaikki sukupolvet!

Me lähetämme kohta seppelpartion Joensuun sankarihautausmaalle, jossa lepää noin 900 sankarivainajan tomumaja. Kaikkiaan Pohjois-Karjalan hautausmailla on noin 3000-4000 sankarihautaa ja Joensuun hautausmaan kupeessa, Rauhanpuistossa, on Raja- ja laatokankarjalaisten sankarivainajien muistomerkki, johon on kaiverrettu kaikkien, – n. 2500 – luovutetun alueen multiin jääneiden , isänmaan puolesta kaikkensa antaneiden sankarivainajien nimet.

Voimme vain aavistaa, mitä tuskaa ja elämän kipua ja huolta noiden tuhansien nimien taakse kätkeytyy. Kaikkein syvimmin sen tietävät sotalesket, jotka on liian usein unohdettu juhlapuheissa ja elämän arjessa.

Se tietävät myös sotaorvot, jotka ovat kantaneet isän ikävää sydämessään koko tähänastisen elämänsä ajan. Monet itkemättömät itkut purkautuvat nyt esiin vertaistukiryhmissä ja sotaorpoyhdistysten julkaisemissa kirjoissa, joista uunituorein on toissapäivänä, perjantaina painosta ulos tullut Pohjois-Karjalan Sotaorpojen julkaisema koskettava teos ”Vaiettu suru”.

Jo nimi kertoo siitä, että sota-ajan lapset, erityisesti sotaorvot ja sotalapset, joutuivat koteloimaan surunsa – se jäi aikuisten surun ja ankaran työn ja Suomen jälleenrakentamisen jalkoihin, ja sille on tullut tilaa puhjeta esiin vasta nyt, kun tiiviit työn vuodet ovat takana päin.

Kaiken kaikkiaan näiden kipeiden asioiden ja tunteiden läpikäyminen on ollut hyvin monelle puhdistava ja vapauttava kokemus, joka on raivannut tilaa elämän kokonaisvaltaisemmalle ymmärtämiselle ja kiitollisuudelle siitä hyvästä maasta, minkä isämme ja äitimme ja koko veteraanisukupolvi on meille nuoremmille raskailla uhreillaan lunastanut.

Kun oma isäni palveli pitkään lääkintämiehenä Syvärillä – hoitaen haavoittuneita, sairastuneita ja ”hiljaisia miehiä”, niin kuin hän kuolleita sotilaita rintamakírjeissään kutsuu – niin siksikin itseäni on syvästi koskettanut sotilasvirkamies Lauri Lamminmäen kirjoittama konkreettinen kuvaus ”Isä kaatunut Syvärillä”, jossa on nimenomaan perheen, sotalesken ja sotaorpojen näkökulma siihen, miten arki muuttui perheenisän lähdettyä tuonilmaisiin, niin kuin ortodoksit sanovat….

”ISÄ KAATUNUT SYVÄRILLÄ” (kirj. Lauri Lamminmäki, sotilasvirkamies)

Isä kaatunut Syvärillä –
Nyt seisovat ääneti haudallaan
hänen kaksi lastaan ja vaimo
ja katsovat mykkinä kirstuaan.
Ja kun kunnialaukaus räikyy
he vasta heräävät vavahtaen:
”Isä kaatunut Syvärillä–”
He huomaavat: nythän me tunnemme sen.

Ja kotiin päästyä vaimo
taas lapset riisuu, käy nukkumaan.
Vaan murheissaan, huomaamattaan
hän hivelee tuskaista ruumistaan.
Kuin sumuun katsoen muistaa
hän hetkeä häiden ja vihkimisen.
”Isä kaatunut Syvärillä – ”
Hän hämyssä nyökkää: nyt tunnen sen.

Taas talossa keväällä pellot
kun auki kylvölle kynnetään,
mies palkattu saroilla kulkee.
Vaan lapset vilkkuvat hämillään:
ei nostettu hevosen selkään…
Pois meni….Kevät ei entinen.
”Isä kaatunut Syvärillä-”
He, äkkiä kypsyin: nyt tunnemme sen.

Kun kerran taas riemuitaan: rauha.
– Ja miehet palaavat reppuineen –
sitä katsovat veräjällään
nämä kolme, todeten uudelleen:
”Isä kaatunut Syvärillä-”.
Ohi onnekkaammat nyt tietä käy.
Ja ehtoossa veräjän luota
he palaavat tupaan…..
Ei, isää ei näy.

******************************************************

Pyydän nyt juhlakansaa nousemaan seisomaan!

Me teemme tänään kunniaa heille, jotka antoivat henkensä tämän maan itsenäisyyden ja vapauden puolesta.

Ollos iäti muistettu!

*****************************************

Seppelenauhassa lukee:

Sankarivainajien muistoa kunnioittaen –

Kaatuneitten Omaisten liitto

****************************************

Seppelpartio – lähtekää!

 

Sivuja uudistettu

Hei. Pohjois-Karjalan Sotaorpojen www-sivuja on uudistettu. Sivujen ulkoasua on hieman muutettu ja teknista rakennetta on uusittu modernimpaan mahdolliseen. Jatkossa artikkeleita voi myös halutessaan kommentoida.

T: Webbinörtti Sami Keijonen