Matti Sihvosen saarna Joensuu kirkossa 2.10.2011

Matti Sihvonen

Saarna Joensuun kirkossa  2.10. 2011, Mikkelinpäivä.  (Sotaorpojen ja sotaleskien valtakunnallinen juhla).

Teksti: Matt. 18: 1-6, 10.

Ymmärtääksemme, mitä Jeesus sanoo meille tänään, meidän on mielessämme siirryttävä kaksi vuosituhatta taakse päin.

Kertomuksessa ollaan ulkona. Jeesuksen edessä seisoo joukko parrakkaita, ahavoituneita miehiä ja heidän lisäkseen paljon muitakin, naisia ja miehiä, heidän takanaan lapsia. Monet noista etummaisessa ryhmässä seisovista ovat jo elämässään paljon kokeneita kalastajia. Känsäiset ja kalansuomuiset kourat roikkuvat sivulla väsyneinä yöllisen soutamisen, verkkojen heiton ja kalojen irrottamisen jäljiltä. Miehet ovat yhteiskunnan täysivaltaisia kansalaisia. He tuntevat Mooseksen lakia ja profeettojen kirjoituksia. Toiset heistä ovat vakuuttuneita, että Jeesus on luvattu Messias, toiset epäilevät.

Taustalla on parvi huolettomia, leikkiviä lapsia. He eivät tunne lakia, heille ei voi asettaa uskonnollisia vaatimuksia. Joka suhteessa alaikäisiä ja kansalaisina arvottomia. Lapsella ei tässä yhteiskunnassa ole oikeuksia eivätkä he voi esittää mitään vaatimuksia vanhemmilleen, eivätkä  yhteiskunnalle. Tosin tämän kansan vanhemmat eivät myy lapsiaan orjaksi, niin kuin samaan aikaan monien muiden kansojen keskuudessa.

Tuossa palestiinalaisessa maisemassa tapahtuu nyt jotakin erikoista. Jeesus pyytää luokseen yhden lapsen. Tämä tulee arasti vanhemman joukon eteen, mutta tuntee olonsa turvalliseksi Jeesuksen lähellä. Jeesus tarttuu lasta kädestä ja kääntyen oppilaittensa puoleen sanoo näille: ”Te ette pääse taivasten valtakuntaan, ellei teissä tapahdu suuri muutos. Ja tässä on teille muutoksen malli. Katsokaa tätä lasta ja miettikää. Jumalan valtakuntaa tullaan nöyrtymällä, tulemalla pieneksi, ja vain sillä tavalla.”  Siinä miesten suut loksahtivat. He katselivat toisiaan alta kulmiensa ja olivat yhtä kysymysmerkkiä.

Joku murahti, että mitä tämä nyt oikein tarkoittaa. Onko tuo Jeesus tosissaan vai onko hänen sanoissaan haudattuna jotakin muuta, mitä emme ymmärrä?

Jeesus tarkoitti juuri sitä mitä hän sanoi: Jumalan maailmassa eivät kelpaa sellaiset ihmisen mittapuut, joita me tavallisesti käytämme kuten suuruus, pätevyys, viisaus, voima, tuloksen tekeminen, yhteiskunnallinen asema. On kyse samasta, josta uskontunnustuksen selityksessä sanotaan näin: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä…”

Siinä oli Jeesuksen puheen ensimmäinen osa. Hänen opetuspuheensa toinen osa oli vielä kovempaa tekstiä: ”Jos joku johdattaa lankeemukseen…   upotettaisiin meren syvyyteen”. Jeesus ei ole käyttänyt näin kovaa kieltä missään muussa yhteydessä kuin puhuessaan lapsista. Kovilla sanoillaan Jeesus ilmaisi sen, miten kauheasta rikoksesta on kysymys, jos lapsi vietellään pahaan tai lapseen suhtaudutaan vähättelevästi taikka välinpitämättömästi.

Kaksituhatvuotisesta sanoman kuuluttamisesta huolimatta tämä maailma näyttää yhä olevan vahvojen maailma. Lapsilla ei ole sitä asemaa kuin tulisi olla. Me suomalaisina saamme vähän väliä kuulla maailmalta, että olemme tässä tai tuossa asiassa mallimaa, jopa jossakin kohdassa maailman ykkönen. Saatamme omahyväisesti ajatella, että täällä kaikki hyvin. Mutta kun ei ole. Mediassa kerrotaan vähän väliä, miten häikäilemättömästi lapsia käytetään hyväksi  monella tavalla. Ja miten moni lapsi joutuu itkemään itsensä uneen jossakin sijaiskodissa, kun massa kodissa ei voinut olla.

Ikävä ei ollut tuntematonta teille monille, jotka menettivät isän, äidin tai puolison vuosikymmeniä sitten sodan uhrina. Monia teitä on kaipaus pitänyt otteessaan kaikki nämä vuosikymmenet. Ikävä saattoi olla niin voimakas, että joku teistä orvoksi jääneistä odotti isän sittenkin tulevan jonakin päivänä, vaikka hänen kerrottiin kaatuneen. Joku on nähnyt suunnattomasti vaivaa etsiessään kotimaisista ja ulkomaisista rekistereistä tietoja isästä, jonka tiedettiin jääneen haavoittuneena kentälle ja joutuneen vangiksi. Toivo oli tallella. Jospa hän sittenkin vielä eläisi.

Äidin tai isän ikävä, puolison menetys ja elinikäinen kaipaus. Siinä monien teidän elämänne vaikeimmat asiat. Niiden kantaminen on ollut raskasta, mutta jostakin on löytynyt uskomattomia voimia, joilla toimeentulo on hankittu, koti rakennettu ja lapset koulutettu. Kun tullaan yhteen eri puolilta, kukin omine kohtaloineen, saadaan vielä nytkin uutta elämänrohkeutta. Lastenlapset ja heidän lapsensa ovat nyt monille teistä elämän tärkeimmät asiat.

Näin olemmekin tulleet siihen, mistä Vapahtajamme puhuu päivän tekstissä: tulla lapseksi, joka ei itse osaa, vaan kyselee. Sellaisesta kuulin aivan äskettäin esimerkin.

Nelivuotias tyttö tuli mummonsa kanssa kirkkoon, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt. Vahtimestari esitteli näille kahdelle kirkkoa ja sen esineistöä. Hän kertoi uruista ja alttarista. Tyttö kuunteli tarkasti ja kysyi sitten: ”Käykö Jumala joskus täällä?”. Kyseinen kirkko on moderneja kirkkoja, jossa ei ole alttaritaulua, vaan sen korvaa pelkkä risti. Tytön seuraava kysymys kuului: ”Missä Jeesus on?” Tyttö oli nähnyt Jeesuksen krusifikseissa ja ikoneissa. Tuossa kirkossa hän ei nähnyt Jeesusta.

Toisin on täällä Joensuun kirkossa. Ristiinnaulittu Kristus katsoo kohti meitä alttaritaulusta. Hän vakuuttaa, että hän on kärsimisellään ja ylösnousemisellaan avannut taivaan kaikille lapsen kaltaisille. Kelpaako hän meille? Kannammeko lapset Pyhälle kasteelle, jotta heille avautuisi taivaan ovi? Tahdommeko välittää hänen katseensa  ja rakkautensa lapsille, jotka kysyvät omalla tavallaan: Missä Jeesus on? Käykö Jumala täällä?

Kun otamme vakavasti lasten kysymykset, silloin olemme Jeesuksen opetuslapsia. Emme ehkä aina osaa vastata lasten kysymyksiin, mutta emmekö ole lapsen kaltaisia juuri osaamattomina.  Joudumme silloin kaikessa turvautumaan Jumalaan.

Sanoessaan, että lapsen kaltaiset pääsevät taivaan valtakuntaan, Jeesus ilmaisee samalla, mikä uskossa on olennaisinta. Se on luottamus. Lapsi ei ymmärrä dogmatiikkaa eikä taida liturgiikkaa, mutta hän osaa luottaa. Lapsi ojentaa kätensä, jotta isä tai äiti tarttuisi siihen. Miten monelta riidalta ja seurakunnan jakautumiselta erilaisiin ryhmiin ja lahkoihin olisikaan vältytty, jos kristikunnassa olisi muistettu tämä: uskon keskus on luottamus, ei tiukka oppineisuus eivätkä erikoiset lahjat tai palavat tunteet. Luterilaisen uskomme yksi  pääkohta on, että Jumalaan pitää ja häneen saa luottaa.  Kaikki tulee häneltä.

Luottamusta meidän on vahvistettava lapsissa. Siitä huolimatta, että tässä pahassa maailmassa on niitäkin jotka käyttävät väärin lapsen luottamusta. Kun lapsi oppii luottamaan omiin vanhempiinsa, isovanhempiin, sisaruksiin, opettajaansa ja perheen ystäviin, taikka vain yhteen ihmiseen, silloin ei pelko nakerra hänen pohjaa hänen elämältään. Luottamus avaa tulevaisuuden.

Tässä on meillekin tämän Mikkelinpäivän suuri sanoma: Pane elämäsi Jumalan varaan! Usko hänelle kaikki asiasi. Pienet ja suuret, ikävät ja iloiset, helpot ja vaikeat. Todellisen lapsen luottamuksen evankeliumin tarjoaa apostoli Paavali kirjoittaessaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne…”.

Eikö koeteta opetella tätä!